keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Hyvää taivasmatkaa Sauli


"--nyt on mentävä yksin kulkee pitää ilman varjoo osan jäätävä taakse jotta toinen voi loppuun löytää
tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin sen on tultava loppuun, nyt on aika
viimeiseen tiimaan tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista jonka raajat kuolleet on tän täytyy mennä näin vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää mutta tiedän et on turhaa armoo viivyttää--"
Viimeinen käsky- Vapaa
Kiiramanna Idefix "Sauli" 4.12.2006 - 11.7.2018




tiistai 10. heinäkuuta 2018

Koirat kameran edessä- kesäkuvia!


Pitkästä aikaa ihan pelkkiä valokuvia. Viime perjantaina ja toissapäivänä maanantaina kävimme Monican kanssa Tampereella nappaamassa koirista kuvat. Perjantaina mukana oli vain Alma ja Beca, mutta maanantaina myös Sauli pääsi kameran eteen. 
Alma oli kerrankin edukseen kameran edessä ja Beca malttoi hienosti pysyä aloillaan. Saulia ei kameran edessä malleilu kiinnostanut pätkääkään, mutta kyllä siitäkin muutama julkaisukelpoinen kuva tuli..








































































Löytyikö kuvista suosikkia? Kerro kommenteissa ja linkkaa samalla vaikka blogisikin!


torstai 5. heinäkuuta 2018

Karhunkierroksella koirien kanssa






Kuten olen muutama postaus takaperin maininnut, suunnitelmissa kesälomalle oli lähteä kiertämään Karhunkierros Kuusamoon, Oulangan kansallispuistoon. Aloimme Aavan (instagramissa @tassut_vastakkain) kanssa suunnitella Karhunkierroksen kiertämistä jo alkukeväällä ja olo on hieman haikea nyt, kun kauan odotettu ja pitkään suunniteltu reissu onkin ohi.

Aava tuli meille juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina ja ennen lähtöä meillä olikin aika mukavasti tekemistä. Rinkkojen pakkaamiseen kului yllättävän paljon aikaa siitä huolimatta, että omat tavarani olivat jo valmiiksi valittuna lattialla ja tavaroiden lajittelu sopiviin ryhmiin toi hieman lisähaastetta pakkaamiselle, sillä aikaisemmin olen vain heitellyt tavarat sattumanvaraisesti sopiviin koloihin.

Tavaroiden lisäksi mukaan piti pakata tietenkin myös ruoat. Sedältäni sain ison laatikollisen armeijalta käyttämättä jääneitä retkiruokia ja niistä kasasimme ruoat koko reissun ajaksi (ja jälkiviisaana on hyvä sanoa, että ruoat olisivat riittäneet ainakin kolmelle henkilölle.) Kaupasta haimme vielä iltapalaksi mm. vaahtokarkkeja, suklaata ja lettujauhoja.
    Ruoat pakkasimme niin, että yhdessä pussissa oli aina yhden päivän ruoat. Lisäksi kumpikin kasasi omat välipalapussinsa pähkinöistä, tummasta suklaasta, välipalapatukoista yms. Vaarilta sain lisäksi kuivattua hirven sisäfilettä matkalle mussutettavaksi.









Kuvassa osa mukaan lähteneistä tavaroista.

Rinkat saimme pakattua maanantaina ja vesien kanssa painoa molempien rinkoilla oli hieman yli 18kg. Alman reppu painoi hieman yli 2kg ja sillä oli kannettavanaan omat ruokansa ja yksi solumuovialustoista.

Nukuimme ennen lähtöä muutaman tunnin, herätys oli jo yhdeltä yöllä ja lähdimme isäni kyydillä jo puoli kahden aikaan kohti Tampereen rautatieasemaa, josta junamme kohti Oulua starttasi puoli kolmelta.
   Junalippuja varatessa suurin osa lemmikkipaikoista oli jo varattuna, mutta siitä huolimatta saimme olla lähes koko kuusi tuntia kestäneen matkan keskenämme vaunussa.
   Matka Ouluun kului todella nopeasti ja koiratkin olivat junassa tosi kivasti, mitä nyt konduktöörille ja muille ohi meneville matkustajille piti vähän murahtaa.























Ensimmäinen päivä:
Pahoinvointia bussissa ja ensimmäiset 9 kilometriä Ristikalliolta Taivalkönkäälle

Ouluun juna pysähtyi kahdeksan jälkeen ja suuntasimme kulkumme kohti aseman vieressä sijaitsevaa linja-autoasemaa. Bussi Kuusamoon oli jo parkkeerannut asemalle ja ennen sen lähtöä ehdimme hakea tien toisella puolella sijaitsevalta R-kioskilta evästä matkalle. 
   Bussissa sijoituimme takapenkille, vaikka meidän lisäksi siellä olikin vain muutama muu matkustaja, kohti Kuusamoa tyhjähkö bussimme starttasi kahtakymmentä vaille yhdeksän.     Alkumatka sujui oikein hyvin, mutta jossakin kohtaa matkaa bussin pomppiminen ja heiluminen sai vatsani kipeäksi. Koska en aikaisemmin ole kärsinyt minkäänlaisesta matkapahoinvoinnista, pistin vatsakivut joko alkavan vatsataudin tai mahdollisen ruokamyrkytyksen syyksi siitä huolimatta, etten mitään pilaantunutta ollut edes syönyt. Varmuuden vuoksi otin maitohappobakteerin ja nelisatasen buranan, mutta kaskummaa olo helpotti heti kun pääsimme hetkeksi ulos bussista koiria pissattamaan.
   Kolmituntisen bussissa hytkymisen jälkeen olo oli vähintäänkin kamala ja bussin kaartaessa Kuusamon linja-autoasemalle sain vihdoin huokaistua helpotuksesta. 

Alkuperäinen tarkoitus oli jatkaa Sallantielle, Ristikallion lähtöpaikalle Karhunkierrosbussilla, mutta aikataulut olivat vähintäänkin surkeat meidän saapumisaikaamme nähden. Ennen lähtöämme liityin muutamaan kuusamolaisten Faceryhmään, joista kyselin kyytiä noin viidenkymmenen kilometrin mittaiselle matkalle bensamaksuja vastaan. Eräs nainen sitten lupautuikin meille kuskiksi ja tuli meitä asemalta hakemaan. 
    Automatka sujui mukavasti niitänäitä jutellessa ja saavuimme hieman ennen yhtä Karhunkierroksen kyltin eteen.

Reput selkään, kiitokset kuskille ja vajaan viikon mittainen vaellus sai tosissaan alkaa. 
   Ensimmäinen pätkä kulki hakkuualueen vierustaa, mutta melko pian saavuimme kansallispuiston alueelle ja maisema jatkui metsäisenä. Polku oli helppokulkuista, jopa tylsää ja muutaman kilometrin kävelyn jälkeen saavuimme ristikallion näköalapaikalle. Emme kuitenkaan pysähtyneet siihen ihailemaan maisemia, vaan suuntasimme kulkumme alas Ristikallion autiotuvalle, jossa heitimme rinkat selästä ja aloimme valmistaa lounaaksi Blå bandin riistapataa riisillä. Ruokailun jälkeen pakkasimme tavarat kasaan ja siirryimme ilman niitä takaisin ylös Ristikalliolle, jossa vietimme hetken aikaa ihaillen komeita maisemia.




Ristikalliolta matka jatkui taas metsäisissä maisemissa. Matkan varrelle sattui myös ensimmäinen riippusilta Maaninkajoen yllä. Olin aivan varma, että Alma ei ihan helpolla lähtisi heiluvalle sillalle, mutta niin se vain ollenkaan epäröimättä asteli toiselle puolelle. Rohkee likka! Untokin tuli nätisti sillan yli, tosin pienen houkuttelun ja epäröinnin jälkeen ja sillalla se kulki varovasti. 


Puikkokämpällä pidimme myös lyhyen tauon, jonka jälkeen jatkoimme matkaa ensimmäisen päivän yöpaikalle Taivalkönkäälle. Kilometrejä ensimmäiselle päivälle kertyi 9, eikä rinkan paino tuntunut vielä pahemmin. Heitimme rinkat nuotiopaikan viereiselle pöydälle ja päästimme koirat rantaan juomaan. 

Alma sai illaksi päällensä botin ja levitimme koirille tulipaikan viereen alustan, jolla ne saivat maata iltapuuhien ajan. Lämmitimme tulella leivät ja kaakaot ja paistoimme muutamat vaahtokarkit ennen tavaroiden viemistä tupaan, jossa yöpyi meidän lisäksemme kaksi ulkomaalaista. Illalla koiria pissattaessa tsekkasimme, millaista reittiä seuraavalle päivälle oli luvassa. Hieman mäkiseltä näytti.

Toinen päivä: Upeita maisemia Kiutakönkäällä ja ei niin upeita lettuja Ansakämpällä. Päivän kilometrit: yhteensä 16 Taivalkönkäältä Ansakämpälle.

Yön nukuimme molemmat oikein hyvin, aamuyöstä heräilimme muutamaan otteeseen koirien pitäessä meteliä, mutta nousimme ylös vasta puoli kahdeksan jälkeen. Keittelimme ulkona aamupuurot, pakkailimme tavarat ja lähdimme liikkeelle pari tuntia heräämisen jälkeen.
   Alkumatka oli edellispäivään verrattuna huomattavasti mäkisempää ja juurakkoisempaa. Matka kuitenkin taittui melko mukavasti kohti Oulangan luontokeskusta ja ennen sitä pidimme muutaman lyhyen tauon.
   Luontokeskusta edelsi Oulangan leirintäalue, jonka kierrätyspisteellä heitimme siihen mennessä kertyneet jätteemme pois.
    Luontokeskuksella heitimme rinkat selästä ja teimme ilman koiria pikaisen tutustumisen keskukseen. Ostimme kahvilasta pientä evästä ja suuntasimme syömään ja pyörittelemään hieman jo kipeitä hartioita pienelle "terassille", jolle aurinkokin paistoi aika mukavasti. 


 Luontokeskukselta jatkoimme vähän matkan päässä sijaitsevalle Kiutakönkäälle. Maisemat olivat upeat, mutta jatkoimme niiden ohi muutaman sadan metrin päähän isolle nuoiopaikalle. Kiutakönkään kautta kulkee kaksi päiväreittiä,- 8km mittainen Könkään keino sekä sitä kolme kilometriä lyhyempi luontopolku Hiiden hurmos. Ei siis mikään ihme, että tulipaikalle saapuessamme se oli aivan täynnä makkaranpaistajia ja muita retkeilijöitä. Hetken pähkäilyn jälkeen päädyimme jättämään rinkat katoksen nurkkaan ja suuntasimme ilman niitä kulkumme takaisin Kiutakönkään näköalapaikalle.




Takaisin tullessa tulipaikalla oli huomattavasti enemmän tilaa ja saimme vesikattilan kiehumaan nuotiolle. Koirat odottelivat nätisti sivummalla rinkkojen kanssa ja veden lämmetessä oli hyvä aika pienelle vessatauollekkin.
   Lounaaksi oli tällä kerralla Blå bandin Täyteläinen kanapasta ja se oli kaikista syömistämme ruoista ehdottomasti suosikkini. Valitettavasti sitä oli mukana kuitenkin vain yksi pussi.

Ruoan jälkeen oli jälleen aika keräillä kamat kasaan ja rinkkoja selkään sovittaessa Alma löysi pöydän alta sinne pudonneita nakinpalasia. Herkkupäivä siis.

Matka jatkui Luontokeskukselta kahdeksan kilometrin päässä sijaitsevalle Ansakämpälle ja polku sinne oli erittäin kivaa kulkea. Pitkän matkaa kuljimme leveää Oulankajokea seuraavaa polkua pitkin mitä upeimmissa maisemissa. Pysähdyimme useaan otteeseen räpsimään kuvia sekä ihailemaan maisemia ja pienellä nuotiopaikalla, - josta päiväreitit lopulta erkanivat Karhunkierroksesta, - pidimme lyhyen tauon.







Pääsimme Ansakämpälle vasta melko myöhään illalla ja meidän lisäksi paikalla oli kolme muutakin vaellusporukkaa. Tupaan emme valitettavasti päässeet yöksi yhden siellä yöpyjän allergian takia, joten pystyttelimme teltan hieman sivummalle hyttysten syödessä meitä ensimmäistä kertaa siihen mennessä. ...Tosin ensimmäisenä päivänä mäkäräiset olivat olleet koirien kimpussa, mutta niistäkään ei ollut sen jälkeen ollut haittaa.
   Alma ja Unto pitivät nuotiopaikalla vahtia koko illan molempien väsymyksestä huolimatta. Jokainen ohikulkeva vedenhakija piti haukkua erikseen kerta toisensa jälkeen ja koirat rauhoittuivat kunnolla vasta, kun hälinä ympärillä hieman rauhoittui.






































Teltan pystytykseen ei kauaa mennyt aikaa ja pääsimmekin melko pian laittamaan nuotioon tulia. Iltapalaksi keittelimme kaakaot ja paistinpannuna toimivalla trangian kannella yritimme paistaa lettuja. Painotus sanalla yritimme. Ensimmäinen lettu meni piloille, koska pannu ei ehtinyt lämmitä tarpeeksi ja taikina tarttui näinollen sen pohjaan kiinni. Lisäksi pari lettua jäivät hieman raaoiksi ja ainakin yksi tipahti maahan. Tosin hillon kanssa hieman pliisun makuiseksi jääneet letut maistuivat ihan hyviltä ja koirille vähän raaemmatkin letut maistuivat oikein hyvin. Vaahtokarkkipussi tyhjeni muutamalla.




Uusi telttani (Exped Cetus II UL) on muuten aika näppärä. Se menee pakattuna pieneen tilaan, se painaa vain vähän ja siinä on iso absidi. Mutta sitten on se mutta. Jalkopäästä se on vain hieman yli 60cm korkea ja leveyttä sillä on kapeimmillaan hieman yli metrin, joten tavaroiden järjestely tähän kapeaan ja matalaan päähän oli melkolailla taiteilua, kun jaloissa pyöri vielä kaksi koiraa, jotka olisivat kovasti olleet mukana järjestelyssä.
   Koirat nukkuivat teltassa tosi nätisti, Alma oli osan yöstä vieressäni ja siirtyi jossakin välissä jalkopäähän (joka oli meillä oviaukon puoleinen pää) nukkumaan.
   Alkuyöstä oli melko lämmin, mutta ilma viileni melko nopeasti. Jossakin kohtaa yöstä levitin omaa makuupussiani peitoksi ja otin Alman sen alle. Yö teltassa oli paljon vähäunisempi kuin edellisyö tuvassa, mutta saimme molemmat ainakin muutaman tunnin nukuttua.
   Aamuyöstä oli satanut hieman vettä, joten ulkona kuivumassa ja tuulettumassa olleet vaatteet olivat kastuneet, märkinä oli lisäksi Aavan kengät, jotka olivat olleet yön nuotiopaikalla kuivamassa...

Kolmas päivä: Auki hiertynyt lantio ja poro ylikodalla. Ansakämpältä ylikodalle, 13km

Vaatteista pakkailimme osan jo teltassa kasaan ja koirat saivat odotella puissa kiinni sen aikaa. Roudasimme tavarat nuotiopaikan pöydälle, jossa järjestelimme ne takaisin rinkkoihin. Teltta sai tuulettua aukinaisena aamutoimien ajan, mutta tuuletimme sen kunnolla vasta, kun pääsimme takaisin Tampereelle.

Kolmannen päivän ensimmäiset kilometrit olivat omalta osaltani suoraan sanottuna hirveitä. Rinkkani lantiovyö (tai sen alla mahdollisesti rutussa olleet housut..) oli hangannut oikean lonkkaluun päältä ihon auki ja pienikin hankaava liike teki siihen ihan älyttömän kipeää. Kuukautissiteestä jo aamulla askartelemani suoja hiertymän päälle ei auttanut mitään ja jouduin alkumatkasta pysähtymään moneen otteeseen säätääkseni rinkkaa paremmin. Ansakämpän jälkeisellä tulipaikalla v*****i isosti. Pienen pysähdyksen jälkeen jatkoimme kuitenkin matkaa kohti Jussinkämppää, jonne oli matkaa enää muutaman kilometrin verran.



Polku Jussinkämpälle oli melko helppokulkuista ja sen kodalla pidimme hieman pidemmän tauon, jonka aikana sain hetken levätä pitkälläni. Söimme kodalla myös lounasta, tällä kertaa pastabolognesea ja jatkoimme matkaa noin viiden kilometrin päässä sijaitsevaa ylikotaa kohti.
   Ruoan jälkeen olo tuntui huomattavasti paremmalta ja viimeiset viisi kilometriä sujuivat kevyin askelin eikä rinkkakaan tuntunut paljoa selässä hankaavan.
   Ilma oli koko päivän ollut hieman sateisen oloinen ja kamera pysyi rinkassa. Eipä sen päivän kävelypätkällä tosin mitään kovin ihmeellisen upeaa tainnut edes olla. Ei ainakaan muistu mieleen.
   Ylikodalle saavuttuamme paikalla oli kolmen miehen porukka evästämässä ja vettäkin alkoi tihuttaa. Jätimme rinkat puun alle suojaan ja käytimme koirat rannassa juomassa. Untolle juomapaikkaa piti hieman hakea, sillä rantatörmä oli melko korkea pienelle puudelille.

Kota oli pieni, vain kolmen henkilön yövyttävä, mutta onneksemme pääsimme levittämään petimme kodan penkeille teltan pystyttämisen sijaan, sillä paikalla ollut miesporukka jatkoi vielä matkaansa. Kertomansa mukaan he olivat heränneet vasta muutamaa tuntia aikaisemmin ja voisin veikata heidän jatkaneen matkaansa ainakin Siilastuvalle asti.
   Oli ihanaa saada hikiset vaatteet tuulettumaan ja kuivumaan kodan katossa roikkuville pyykkinaruille. Sadekkin oli vaatteita ripustellessa vain yltynyt ja pelkkä ajatus teltan pystyttämisestä ja märkien vaatteiden kuivaamisesta absidissa puistatti.
   Ennen iltapalan tekoa laitoimme vettä kiehumaan ja siirryimme pilkkomaan puita. Teimme samalla kerralla puut myös aamupalaa ja seuraavia tulijoita varten, jotta aamulla olisi mukavampi lähteä liikkeelle.
 


Iltapalaksi keittelimme jo tuttuun tapaan kaakaot ja paistelimme vaahtokarkit. Lisäksi keitin Almalle pussillisen Elovenan pikakaurapuuroa, sillä se oli päivän suorituksen jälkeen melko väsyneen oloinen. Koko reissun ajanhan Alma söi omien ruokiensa lisäksi paljon Untolta syömättä jääneitä nappuloita, meiltä ylijääneitä ruoantähteitä sekä naudanmaha- ja peuralastuja 1-2kpl päivää kohden.
    Yövaatteita vaihtaessani Aava oli bongannut joen vastarannalta poron ruokailemassa ja kaivoin itsekkin kameran rinkasta ensimmäistä kertaa sinä päivänä. Koirat eivät olleet porosta moksiskaan, mutta Aavan muistikortille tallentui ainakin 50 lähes identtistä kuvaa tästä ihmeellisestä Lapin eläimestä.

Nukkumaan kävimme ajoissa, jo kymmenen-yhdentoista aikaan. Yöksi oli luvattu melko kylmää ilmaa, joten heitin Alman päälle omat takkini.
   Kylmä ei tullut minulle eikä koiralle, mutta unta en saanut kuin vasta loppuyöstä, sillä naamani ympärillä inisi hyttynen useamman tunnin ajan, enkä hyvistä yrityksistä huolimatta saanut sitä hengiltä. Olisi edes ollut perkele hiljaa...

Neljäs päivä: Kivikkoinen Kitkajoenvarsi, muutama kilometri Pientä karhunkierrosta ja ruuhkaa Porontimajoella. Päivän kilometrit: 18 kappaletta Ylikodalta Porontimajoelle.

Aamulla oli melko koleaa ja makuupussista nouseminen oli melkolailla epämiellyttävää. Takkia päälle, housua jalkaan ja tulentekoon. Ei meinannut syttyä, -ei niin millään- ja lopulta Aavan oli noustava sytyttämään tuli sytytysneste apunaan. Siirryinpä tulenteosta vessan puolelle. Maa oli yöllisen sateen jäljiltä mukavan märkää ja mustikanvarvuista tippuva vesi tuntui jaloissa vähän turhankin raikkaalta.

Aamupalaksi keittelimme jälleen puuroa, josta Almakin sai muutaman lusikallisen. Tavaroiden pakkailu oli lämpimässä kodassa huomattavasti miellyttävämpää kuin ulkona ja olimmekin melko pian valmiita neljännen päivän suoritukseen, jonka ensimmäiset kilometrit osoittautuivat raskaimmiksi siihen mennessä.
   Polku lähti heti alusta seuraamaan Kitkajoen vartta. Näköalat joen rannasta sen toisella puolella kohoaville kalliojyrkänteille oli upeat, mutta maisemien ihailun sijaan katse oli tiukasti maassa. Polku oli nimittäin erittäin kapeaa, juurakkoista sekä kivikkoista. Toisinaan reitti poikkesi poispäin joesta ja nousi paikoittain jyrkästikkin ylös vain laskeutuakseen jälleen alas kohti jokea.
   Polun vaativuudesta johtuen kamera pysyi myös nämä kilometrit rinkassa ja muutama hieno maisema jäi valitettavasti kuvaamatta.

Polku leveni ja muuttui soratuksi kun pääsimme Pienen karhunkierroksen puolelle. Enää ei tarvinnut tuijottaa maahan, vaan omien kenkien sijaan pystyi ihailemaan myös maisemia. Ennakko-oletuksena ainakin itselläni oli se, että polut Pienellä karhunkierroksella olisivat "tukossa", mutta aika vähän edes siellä tuli ketään vastaan. Paljon enemmän porukkaa oli ollut Kiutakönkään nuotiopaikalla...
   Lähdimme kiertämään Pientä karhunkierrosta myötäpäivään ja Harrisuvannon laavun viereisellä riippusillalla oli kieltämättä erittäin kaunista!


























Kävelimme muutaman kilometrin mittaisen matkan Siilastuvalle, jonka kuistilta oli upea näkymä suoraan Jyrävänkoskelle. Nuotiopaikalla ja muualla tuvan ympäristössä oli melko mukavasti porukkaa, mutta pääsimme kuitenkin sisälle tupaan ruoanlaittopuuhiin.


   Alma sai ruokatauon ajaksi päällensä botin ja levitimme tuvan nurkkaan koirille alustan. Molemmat sesset pistivät nopeasti maate, mutta muistivat silti ilmoittaa muut tupaan tulevat retkeilijät muutamalla murahduksella ja haukulla.
    Loppupäivän sekä seuraavien kahden päivän matkojen suunnittelu aiheutti hieman päänvaivaa, sillä sunnuntaina meidän piti päästä heti aamusta tienvarteen, sillä vanhempani olisivat silloin tulossa hakemaan meitä. (Spoilausvaroitus: pääsimme kuin pääsimmekin jo lauantaina Rukalle ja reittipohdinnat jäivät näinollen täysin turhiksi.) Porontimajoki olisi ollut lähellä tietä, mutta meidän olisi pitänyt jäädä Siilastuvalle yöksi, jotta seuraavana päivänä olisi edes muutama tunti käytettäväksi kävelemiseen. Toinen tietä lähellä oleva yöpaikka olisi ollut Konttaisten jälkeen ja seuraava ennen Rukaa.
    Söimme rauhassa ruoan ja päätimme jatkaa matkaa joko seuraavalle laavulle tai Porontimajoen tuvalle jaksamisen mukaan ja vasta illalla tai seuraavana aamuna miettiä jatkoa.
   Syödessämme ja rinkkoja kasaan pakkaillessamme alkoi sataa vettä ja hetken aikaa sitä tulikin kuin saavista kaatamalla. Kyseessä oli onneksi kuitenkin vain nopeasti ohi menevä kuuro ja pääsimmekin jatkamaan matkaa lähes heti pakattuamme.
   Hetken kävelyn jälkeen oli pakko pysähtyä ja kaivaa rinkasta kamerat esiin, sen verran oli komeat maisemat. Siinä tohinassa tipahti makuupussini rinkan päältä ja lähti uhkaavasti vierimään kohti jyrkänteen reunaa. Onnekseni makuupussin karkumatka tössäsi puuhun ja pussi pelastui, olisi ollut nauru kaukana siinä vaiheessa, kun näkisi peittonsa putoavan tavoittamattomiin.



























Matka jatkui ja vettäkin alkoi taas sataa. Rinkat saivat sadesuojat päällensä ja Untolla oli sadetakki yllään jo tuvalta lähtiessä, mutta minä, Aava sekä Alluraukka kastuimme läpimäriksi. Onneksi ilma oli muuten melko lämmin ja muutaman kilometrin kävelyn jälkeen sadekin loppui ja vaatteet ehtivät hyvin kuivua ennen yöpaikalle pääsyä.

Pieneltä karhunkierrokselta poistumisen jälkeen poistuimme myös kansallispuiston alueelta. Polku kulki hetken matkaa hakkuualueella. Lisäksi reitti kulki vuorotellen metsä- ja suopätkiä. Koko matkan polku oli todella helppokulkuista ja vain muutamassa kohdassa se meni hieman puskassa, jolloin sai väistellä tielle tulevia oksia ja muuta kasvillisuutta. Korkeuseroja ei ollut oikeastaan lainkaan ja jalka nousi kevyesti.
   Matkan puolessa välissä oli tulipaikka ja 2 laavua, jossa pidimme vessatauon. Alman mielestä maa oli inhottavan märkää, joten prinsessa kiipesi pöydälle odottamaan matkan jatkumista. Ja nopeastihan se jatkuikin, sillä hyttysiä pörräsi ympärillämme paljon.


























Melko pian saavuimme kyltille, joka ilmoitti Porontiman sijaitsevan puolen kilometrin päässä. Olivat muuten pisimmät 500m, jotka olen ikinä kävellyt. Nämä 500m olivat sateenjäljiltä melko mutaista ja kengät olivat tyylikkään mutanaamion peitossa koirien tassuista puhumattakaan.

Porontimajoella oli kaksi pientä autiotupaa, joista toinen oli suoraan virtaavan joen päällä. Paikalla oli porukkaa aika paljon- molemmat tuvat olivat lähes täynnä, mutta pääsimme tekemään petimme laavuun nuoren naisen ja tämän isän seuraan. Levitimme makuualustat valmiiksi ja tuuletimme makuupusseja ennen nukkumaanmenoa. Alma olisi halunnut laavuun ja kuivalle pedille heti, mutta joutui reppana ensin tassupyykille.
   Yöksi kiinnitin Allun hihnan omaan rinkkaani, vaikken uskonutkaan sen suunnittelevan pehmeältä ja lämpimältä alustalta poistumista. Kovasti Alma olisi oman petinsä sijaan halunnut nukkua minun paikallani ja jouduin sen pariin otteeseen tönimään sivummalle, että sain olla edes puoliksi patjani päällä.
   Yöllä ei ollut kovinkaan kylmä ilma, mutta otin Alman silti taas makuupussini alle ehkä kahden-kolmen jälkeen loppuyöstä. Hyttysiä ei ollut ollut koko illan aikana ollenkaan ja myös yöllä saimme nukkua rauhassa ilman korvassa iniseviä verenimijöitä.


 



































Viides päivä: Vaarojen valloitusta viimeisenä päivänä, Porontimajoelta Rukalle 15km

Aamulla heräsin ja nukahdin uudelleen useampaan otteeseen, mutta vessahätä pakotti nousemaan ylös ehkä hieman seitsemän jälkeen. Vaatteiden vaihto sujui hyvin nopeasti viileässä aamussa eikä pakkaamiseenkaan mennyt kauaa aikaa, sillä vähentyneet ruokamäärät tekivät rinkkaan lisää tilaa ja helpottivat pakkaamista huomattavasti.
   Aamupalaksi keittelimme Blå bandin trooppisen puuron sijaan Elovenan marjapuuroa ja voi että kuinka se maistuikin h y v ä l t ä ! Seuraaville vaelluksille otan ehdottomasti ihan peruspuurot mukaan noiden Blå bandin melko makeiden puurojen sijaan.
   Ennen lähtöä lainasin yhdeltä tuvassa nukkuneelta naiselta jesaria, jolla fiksailin vaellussauvat sopivan mittaisiksi. Ne olivat jo kotona ilmoittaneet, etteivät aio kiristyä ja pysyä koossa, joten pitkin reissua jouduin kiertämään monet kierrokset teippiä niiden koossa pitämiseksi.

Matkaa Porontimalta Rukalle oli enää 15km ja jo aamulla tavoitteenamme oli päästä saman päivän aikana maaliin. Lähtöä tehdessä mielessä pyörivät uhkakuvat jyrkistä vuorotellen ylös ja alas sahaavista nousuista ja laskuista, joita jatkuisi lukemani mukaan viimeiset 11-13 kilometriä. Noh, kyllähän sitä nousua ja laskua oli luvassa, mutta ensimmäiset kilometrit olivat lähes turhankin helppoa.
   Kävelimme osan alkumatkasta ihan metsäauoteitä pitkin ja ensimmäiset kilometrit ensimmäiselle laavulle sujuivat nopeasti ja kevyesti. Melko pian laavun jälkeen oli jyrkkä nousu ja nousut ja laskut jatkuivatkin sitten Rukalle asti. Toki välissä oli myös kevyempiä pätkiä ja osa nousuista oli loivia ja helppokulkuisia. Maisemat vaarojen huipuilla olivat upeat ja ehdottomasti kaiken kiipeämisen arvoisia! Muutaman kilometrin jälkeen jalatkin alkoivat tottua nousuihin, eikä taukoja tarvinnut pitää yhtä tiheästi kuin ensimmäisten nousujen ja laskujen aikana.

Jälkeenpäin sanoisin, että viimeiset kilometrit eivät ole ihan niin haastavia, kuin usein saa kuulla, vaikka matkan varrella muutama selkeästi vaikeampi pätkä onkin.


  Jyrkimpien mäkien yhteyteen oli asennettu kulkijoiden avuksi köysiä ja kaikkein haastavimmissa paikoissa niistä oli apua myös sauvojen kanssa kuljettaessa. Alman kanssa kiipeily jyrkissä ja kivikkoisissa rinteissä oli toisinaan hyvinkin haastavaa ja ennenkaikkea hidasta puuhaa, mutta onneksi koiraneiti osasi pääosin pysyä takana ja odottaa tarvittaessa lupaa lähteä liikkeelle.     Muutamaan otteeseen tuli kuitenkin läheltä piti- tilanteita, kun Alma törmäsi rinkkansa kanssa jalkoihini. Ilman sauvoja olisinkin luultavasti kierinyt mäkiä alas useampaan otteeseen..No..Ainakin olisimme olleet nopeasti alhaalla..

Ensimmäinen varsinainen näköalapaikka oli Konttainen, jossa kaivoin kameran esille. Pitkiä taukoja emme pitäneet, sillä maailman huipulla (tai siis...sitä mieltä ainakin jalat olivat kiipeämisen jälkeen..) kävi aika kova tuuli. Varsinkin niillä paikoilla, joissa ei ollut puita suojaamassa, tuli oikeasti kylmä ilman takkia.


























Konttaisilta laskeuduimme alas parkkipaikalle ja tien ylityksen jälkeen alkoi nousu kohti Valtavaaraa. Ennen huiputusta matkalle osui laavu pienen lammen? rannalla ja päätimme pitää siinä lounastauon. Ilma oli mukavan lämmin, mutta tauon ajaksi oli silti kiva vetää takkia päälle. Pilkoimme puuvajalla muutaman puun ja lämmitimme vedet pastabolognesea varten. Ylijääneistä ruoista annoin Almalle muutaman ison ruokalusikallisen.

Yllä olevassa kuvassa Valtavaaran päivätupa näkyy hyvin pienenä oikealla ylhäällä, alempana polulla näkyy muita Valtavaaraa huiputtavia retkeilijöitä.
 
Nousu Valtavaaralle oli paikoittain melko raskasta, mutta näköalat puuttomalla huipulla olivat aivan mielettömän hienot! Heitimme rinkat pois selästä ja pidimme pienen tauon kameroiden kanssa ennen matkan jatkumista. Kävimme myös kirjoittamassa nimemme tuvan vieraskirjaan, jossa oli samalta päivältä jo yli 20 muuta merkintää.

































































Valtavaaralta laskeuduimme jälleen alas ja pitkillä rappusilla meitä tuli vastaan ulkomaalainen ryhmä, joka taisi kevyistä kantamuksista päätellen olla tekemässä kuuden kilometrin mittaista Valtavaaran huiputusta. Alma reppunsa kanssa sai monia "Oh, how cute is she" tyylisiä kommentteja eikä retkipuudeli Untokaan jäänyt täysin huomiotta.

Laskeutumisen jälkeen kävelimme pienen matkan järven/lammen rantaan, josta koirat saivat jälleen juoda. Laavulta oli Rukalle matkaa enää n. kahden kilometrin verran, tuntui hassulta ajatella, että ihan kohta reissu olisi kävelyn osalta ohi.
   Tulevaa yöpaikkaakaan meidän ei tarvinnut enää miettiä, sillä äitini oli laittanut viestiä, että voisivat tulla meidät hakemaan kunhan pääsisimme Rukalle asti. Yö hotellin pehmeällä sängyllä kuulosti siinä kohtaa aika hyvältä telttayöpymiseen verrattuna.

Valtavaaran portaiden jälkeen oli enää vähän laskua ja sen jälkeen taas nousua, tällä kertaa Rukalle. Kilometrikyltti näytti yhtä. Se yksi kilometri oli aivan kamala. Nousu ylös Rukalle oli paikkapaikoin todella jyrkkää, mutta polku oli onneksi helppokulkuista. Valtavaaralta laskeutuessa nuljautin nilkkani jossakin kivikossa ja tunsin lähinnä helpotusta, kun pääsimme alas Rukalta ja maali tuli näkyviin.

Oma puhelimeni oli jossakin rinkan uumenissa, mutta Aavan omassa oli akkua juuri sen verran, että sai kysyttyä mistä meidät poimittaisi autoon.



 
Päästiin kuin päästiinkin autolle ja Alma pomppasi omalle paikalleen takaluukkuun heti, kun luukku oli sen verran auki, ei edes repun riisumista malttanut odottaa..




























Yöksi menimme Kuusamon tropiikkiin ja huoneessa koirat pistivät samantien pitkälleen. Koska kummallakaan meistä ei ollut viellä nälkä, päätimme ensimmäisenä suunnata kohti kylpylää. Lämmin suihku teki kyllä hyvää viiden päivän kävelyn jälkeen.

Iskä oli ilmoittanut respaan minun ja Aavan huoneen numeron sekä oman puhelinnumeronsa, johon voisi soittaa mikäli koirat päättäisivätkin poistua huoneestamme omin luvin. Ja niinhän siinä oli käynytkin...Respasta soitettiinkin sitten että "Oliko myös huone 158 teidän...Käytävällä juoksee kaksi koiraa pelottelemassa asiakkaita..."
   Joku oli saanut ruoalla houkuteltua Alman takaisin huoneeseen, mutta Untoa ruoka ei ollut kiinnostanut. Iskä oli sen sitten saanut napattua kiinni. Allu oli iskän mukaan ollut aivan paniikissa ja läähättänyt hulluna...Raukka..Ruokailun ajaksi veimme molemmat koirat autoon, jossa Almakin sitten oli ollut ihan nätisti.
   Ennen nukkumaanmenoa lämmitimme vedet kaakaoon, tällä kertaa tosin ihan vedenkeittimellä. Pehmeä sänky, puhtaat petivaatteet ja kunnollinen tyyny- ei varmaan tarvitse kertoa, että viimeisenä yönä nukuttiin muuten hyvin! Muutaman kerran yöllä tosin herättiin Unton haukkuessa käytävällä kuuluvaa meteliä.

Aamulla vanhempani käyttivät koirat pissalla sillä aikaa, kun me Aavan kanssa valmistauduimme aamupalalle. Koirat saivat odottaa autossa auton starttaamiseen asti. Pakkaaminen sujui nopeasti ja pääsimme lähtemään kohti Tamperetta jo kymmenen aikoihin ja kotona olimmekin vasta seitsemän jälkeen.

Upea reissu kerta kaikkiaan,
Ilmat olivat todella hyvät oikeastaan koko vaelluksen ajan, hyttyset eivät paljoa kiusanneet ja koirat osasivat käyttäytyä hyvin. Maisemat olivat pääosin erittäin upeita, vessat olivat siistissä kunnossa ja kanssavaeltajien kanssa oli mukava vaihtaa ajatuksia.

Kunhan hiertymät ja lihakset vielä vähän toipuvat, on hyvä aika aloittaa seuraavasta vaelluksesta haaveilu...

Iso kiitos Aavalle seurasta, oli huippu reissu!